Luvattoman pitkä aika on vierähtänyt sitten edellisen sepustuksen. Elokuussa ei ole kirjoitettu mitään. Mutta toivottavasti nyt pääsen pikkuhiljaa syksyn myötä arkirytmiin, myös tämän päiväkirjan ylläpitämisen myötä.

Paulie hakeutuu aktiivisesti ja ahkerasti ihmisten seuraan. Se haluaisi lentää lähelle, mutta ei osaa oikein laskeutua muualle kuin pään päälle. Sieltä sen joskus saa käsivarrelle kököttämään, jos malttaa itse pysyä mahdollisimman paikallaan. Toinen vaikeus on tietysti se, että pään päällä istuvasta linnusta ei näe missä suunnassa on pää ja häntä ja mihin suuntaan siten pitäisi käsivarsi ojentaa. Emme anna Paulien muutenkaan lentää päähän, mikäli suinkin ennätämme käden pistää eteen. Siten tämän lajin käsivarsiharjoitteluakin on niukasti. Päähän Paulie ei saa tulla ennen kaikkea siitä syystä, että sen kynnet raapivat ohkaisen päänahan verille äkkiä ;) Pari kertaa se on lennähtynyt olkapäälle ja yhden kerran niskan taakse, mikä oli huvittava kokemus, koska se alkoi koputella takaraivoani innolla – mutta satuttamatta yhtään J

Mitään erityisiä harjoituksia tai ohjelmaa meillä ei Paulien kanssa ole. Toivottavaa vain olisi, että se oppisi käsivarrella olon ja käsivarrella matkustelun. Ihan sen oman itsensä vuoksi. Se on nimittäin lastenhuoneen ”vanki”, niin kauan kuin sen voi turvallisesti ”ottaa kiinni” ts. se tulee kädelle tarvittaessa. Lisäksi sen pitää oppia matkustamaan käsivarrella takaisin omaan huoneeseen tarvittaessa – turvallisesti. Sitä on kyllä alkanut kiinnostamaan meidän puuhamme muissa huoneissa. Jos kolistelen keittiössä, se naukaisee kysyvällä äänellä: ”Mitäs mielenkiintoista siellä puuhataan. Kuka siellä?”. Jos keskustelu yltyy olohuoneessa liian vilkkaaksi, Paulie saattaa rääkäistä makuuhuoneesta omat kommenttinsa. Kolme kertaa se on karannut keittiöön, joka on käytävän päässä suoraan sen häkistä eteenpäin. Ensimmäisellä kerralla, puoliso oli ”ajanut” sen kepillä häkilleen. Hän oletti, että Paulie osaisi tulla kepille, mutta Paulie oli kävellyt lattialla kepin edellä omaan huoneeseen. Kukin tyylillään…Toisella kertaa se oli kuulemma itse lehahtanut keittiöstä häkkiinsä, kun puoliso oli näyttänyt sille ”pahaa naamaa” – mitä se sitten tarkoittaakin.

Viime viikolla Paulie oli karannut keittöön huomaamatta. (Onneksi meillä on aina keittiön ovi tuuletus syistä kiinni, kun siellä tehdään ruokaa.) Siellä se istui kaapin reunan päällä. Se yritti lentää luokseni, mutta epäröi aina viime hetkellä ja ryntäsi takaisin kaapille. Yritin tarjota käsivartta, mutta ei kelvannut. Olin menossa hakemaan käsineitä, sillä ajattelin, että se voi peloissaan purra, jos minun on otettava se väkisin kiinni. Ja kiinni se oli otettava, sillä se halusi pois, mutta ei osannutkaan ovesta tulla ulos, vaikka sitä kutsuimme. Juuri kun käsineet olivat hakusessa, Paulie lehahtikin suoraan lapsemme syliin ja käsivarrelle. Valitettavasti se otti hädissään tukea nokallaan pienestä käsivarresta, mistä seurasi huuto ja ulvonta. Tästä säikähtäneenä  Paulie suostui astumaan minun käsivarrelleni. Kun lähdin viemään sitä keittiöstä, se vaikutti siltä, että se lentää johonkin suuntaan sekunnilla millä hyvänsä. Vaistomaisesti siirsin käsivarren ihan kiinni itseeni, jolloin se ilmiselvästi tunsi olonsa turvalliseksi ja kökötti siinä kiltisti oman huoneen ovelle asti. Tällaista ei tietenkään pitäisi päästä sattumaan – esimerkki perheissä – mutta meillä kuitenkin opittiin tästäkin episodista muun muassa se, että tapahtuipa mitä hyvänsä, pää pitää pitää kylmänä, jotta kaija voi rauhoittua. Toisaalta oli kiva huomata, että se haki turvaa ihmisestä. Vaikkakin ensin siitä pienemmästä, mutta kuitenkin. Ja kelpasinhan minäkin turvaksi sitten hätätilassa ;)

Muutoin Paulie on melko peloton veikko. Selkeä pelko sillä on ollut vain keppejä  kohtaan (jo ennen tuota yllä kuvattua keittiö-keppitapausta). Olen ajatellut, että asetan jonkun sopivan kepakon totuttelua varten sen näköetäisyydelle, mutta tarpeeksi kauas kuitenkin. Jospa se oppisi olemaan pelkäämättä sillä tavalla ja jos sen siten jonain päivänä saisi jopa kepille astumaan. En vain ole keksinyt sopivaa paikkaa kepille. Ei viitsisi kattoonkaan ripustaa. Toisaalta jossain paikallaan lojuva keppi on aivan eri asia kuin kädessä liikkuva – Paulien mielestä ainakin.

Itse asiassa The Manual of Parrot Behavior –teoksesta muistan tutkimuksen, joka käsitteli käsinkasvatettujen ja emojen ruokkimien Amatsonien eroavaisuuksia. Yksi vertailukohde oli ”pelko uusia esineitä kohtaan”. Muistaakseni käsinkasvatetuilla poikasilla tämä pelko oli alussa korkeammalla tasolla kuin emojen ruokkimilla. Kuitenkin noin 8 kk:n iässä (jos oikein muistan) pelkokerroin oli kummallakin ryhmällä samalla tasolla. Emojen ruokkimilla pelko on vain alussa pienempää. Mikäli amatsonien ja avojen kehitys kulkee samassa aikataulussa, niin Paulie on tämän suhteen klassinen esimerkki: aiemmin se ei ole pelännyt muutoksia häkin sisustuksessa tai uusia leluja jne. Tähän tottuneena tein sille häkin sisälle keinun vahvasta metalliketjusta ja leivinpaperirullan pahvihylsystä. Voi pojat, minkä reaktion keinu aikaansai! Paulie ei uskaltanut yhteen päivään nousta häkin yläosaan lainkaan (keinu roikkuu katossa). Muutaman päivän se käyttäytyi keinua kohtaan hyvin papukaijamaiseen epäluuloiseen tapaan aivan kuin olisi odottanut keinun hyökkäävän kimppuunsa millä hetkellä hyvänsä. Myös häkin ulkopuolelle…Toisaalta keinu käyttäytyi tietysti täysin ennalta arvaamatta. Se kolisi ja heilui, vaikka siihen ei koskenut. Joten sinänsä hyvin ymmärrettävää käytöstä ja älykkyyden osoitus – kun on kyse saaliseläimeinen käytöksestä. Lopulta Paulie päätti, että keinu ei ole vaaraksi sen hengelle ja kuritti kiikkuparkaa oikein kovalla nokalla. Ja se muistaa kurittaa sitä vieläkin, miltei joka kerta kun tie kulkee keinun ohi. Toki se leikkiikin sillä välillä, mutta enimmäkseen keinu saa vastaanottaa turhaumat ja liian energianpurkaukset J

Ruokapuolella ei sen kummempaa. Pihlajanmarjoja ja ruusunmarjoja on kuivatettu talven varalle ja niiden tarjoamista pitää jo säännöstellä – Paulie söisi niitä kilokaupalla. Seesamin siemenet eivät oikein uppoa. Kuorimattomina niistä saisi aimo annoksen kalsiumia. Olen entistä enemmän ihmetellyt sitä, miksi kaijoja ja varsinkin isompia sellaisia ruokitaan lämpimillä annoksilla (esim. muhennokset). Se on satavarmaa, että luonnossa tällaista tarvetta tai paremminkin mahdollisuutta ei ole. Siis ruuan lämmittämiseen. Ainoa keino saada lämmin ateria on kerjätä puolisoa oksentamaan se suoraan suuhun. Toisaalta olen miettinyt muita ruokintaan liittyviä kysymyksiä siltä pohjalta, että olen itse raa’an ravinnon ystävä ollut aina – ja sittemmin jopa elävään ravintoon perustuen. Kaikenlainen ruuan käsittelyhän tappaa ruuasta entsyymitoiminnan, tappaa vitamiinit ja ennen kaikkea tuhoaa ravinnosta energialähteet. Esimerkiksi vihanneksiin lisätään keitettäessä (ihmisille) suolaa, koska keittäminen liottaa vihannesten sisältämän suolan (muiden aineiden lisäksi) keitinveteen. Eläimille suolaa ei lisätä, joten keitetty eläinten ruoka ei sisällä niitä aineita, joita sen pitäisi sisältää eikä myöskään lisättynä näitä tarpeellisia ainesosia. Raaka huoneenlämpöinen tuoreruoka taasen sisältää nuo kaikki ainekset toimivina ja elimistö saa tällaisesta tuoreruuasta maksimimäärät energiaa. Paulikin saa silloin tällöin idätettyä vehnää, versoja yms. hedelmien ja vihannesten lisäksi. Silloin tällöin rajoitetusti siksi, että idätetty vilja tai siemenet sekä versot, sisältävät oikeasti hurjasti energiaa. Uskokaa tai älkää. Muistaa pitää myös se tosiseikka, että mikäli ravintoa ei ole tuotettu biodynaamisesti eli se ei ole ns. luomuruokaa, se ei enää ole varsinaisesti elävää ruokaa. Jo ruuan kasvatuksessa käytetyt aineet tai keinot, tuhoavat ravinnon energiapitoisuutta ja haittaavat elleivät jopa tapa entsyymejä ja hävittävät vitamiinit. Pääsimpäs paasaamaan ravintoasioista J

Seuraava saarna on odotettavissa toivottavasti viikon-parin sisällä, jos tässä rytmiin päästään…

PS. Oheisessa kuvassa näkyy Paulien tämän hetkinen asuinnurkkaus.